Työssä jaksamista auttavat myös pienet suuret asiat.

Tästä esimerkkinä on noussut esiin viime aikoina kaupungin asennetason haluttomuus edes yrittää järjestää kotihoidolle mahdollisuutta pysäköidä autonsa fiksusti. Mikäs sen hauskempaa kuin painaa minuuttiaikataululla ja jatkuvan paineen alla – maksaen itse työolosuhteista johtuvat parkkisakkonsa. Vakituisiin pysäköintilupiin ei riittänyt kaupunginvaltuustolta rahaa. Siis – korjatkaa jos olen väärässä – toisin sanoen, kaupungin omaa rahaa maksettuna yhdeltä tulosyksiköltä toiselle. Huikeaa.

Olen itsekin osani kotihoidossa pörrännyt ja myös yhden sakonkin omasta pussistani maksanut. Jos olisin pysäköinyt tuolloin tupaten täynnä olevassa keskustassa ”oikein”, olisi koko aikatauluni levähtänyt käsiin ja en olisi mm. ehtinyt sairaalasta asiakasta tuovaa ambulanssia vastaan. Ei ollut vaihtoehtoa, mutta ei myöskään kauheasti naurattanut maksaa kaupungille liki koko keikkapäivän nettopalkka.

Että tervetuloa vaan uudelleen.

Kysymys hoitajien pysäköinnistä onkin virkamiestason tahdon asia. Vähän samankaltainen juttu kuin kotitaloni lähellä sijaitseva rikkinäinen puomi, josta on pitkään soiteltu kaupungille. Kun puomi on hajalla, kävelytietä ja katua käytetään läpikulkuväylänä. Viimeisimpään sähköpostiini asiasta ei vastattu ja puhelukin käännettiin kaupungilla asiasta päättävän henkilön osalta takaisin keskukseen seuraavin terveisin: ”Työlistalla on”. Niin on ollut jo pitkään. Yllättäen ao. kävelytien yksi vakituisista käyttäjistä ovat – yllätys, yllätys – kaupungin autot itse. Trallalaa.

Tälläisetkin asiat vaikuttavat ihmisten jaksamiseen, vaikka ne ovat pikkujuttuja joihin löytyisi ratkaisuja – jos tahtoa olisi. Mutta kuka antaisi pikku potkun? Siihen ei helposti yhden duunarin natsat riitä.