”Välittömästi – potilaan tähden”.

Tähän sloganiin päättyi toistaiseksi Pirkanmaan vääntö ambulanssien lähtöajoista. Ne jotka eivät asian taustoja tunne voivat lukea lisää tästä kirjoituksesta – referoin asiaa jo hyvä tovi sitten, viimeisen palvelutasopäätösehdotuksen tultua julki.

Kun valmiustasosta lopulta äänestettiin, olisin kiistatta halunnut seurata keskustelua paikan päällä – ay-velvollisuudet veivät kuitenkin voiton.  Hieman kyllä jännitti: Ehdotus oli siinä määrin raju, että mietin saanko kohta kirjoittaa Pirkanmaan ensihoidolle post mortemia.

Onneksi en saanut.

Kustannusten jako oli ensimmäinen suuri kysymys. Kun palvelutasopäätös alun perin palasi valmisteluun, tämä jako oli PSHP:n hallituksen toimesta asetettu olevan 30 prosenttia asukasmäärän ja 70 prosenttia tehtävän keston perusteella. Itseäni ja montaa muuta hiersi tämä ajatus, sillä myös sairaanhoitopiirin kannanoton mukaan ao. malli ei olisi epätasa-arvoisuutensa kannalta kuntien kohtelun kannalta oikea.

Eräs ensihoitoa uudistavan asetuksen tärkeimpiä tavoitteita on tasapuolistaa ja kehittää ensihoitoa siten, että sairaanhoitopiirien sisällä kaikki kuntalaiset olisivat mahdollisimman tasa-arvoisessa asemassa. Silloin myös maksavien kuntien tulisi olla tasa-arvoisessa asemassa – ei maksaa samasta tai heikkenevästä palvelutasosta eri summia sen mukaan, mikä kunnan sijainti on.

Onneksi uutiset olivat hyviä. Kun itselläni koitti kahvitauko ja sain ensimmäiset äänestysterveiset PSHP:n valtuustosta, viesti oli rohkaiseva: Kustannusjako oli päätetty palauttaa 50/50 -malliin. Tässä vaiheessa tajusin että myös välitön lähtövalmius on todellinen mahdollisuus.

Näin myös kävi, sillä heti perään tuli seuraava äänestys, jossa 15 minuutin lähtövalmius hylättiin selkein äänin. Iloitsin, mutta samalla jäin pohtimaan sitä, miten moinen ehdotus ylipäätään voitiin laittaa hyväksyttäväksi vaihtoehdoksi tilanteessa, jossa se toteutuessaan olisi tehnyt Pirkanmaasta maamme ensihoidon kehitysmaan.

Tärkeintä oli kuitenkin se että järki voitti ja kenttäväki riemuitsi – ansaitusti.

Järkytyksestä kansanliikkeeksi

Kuva: ”Välittömästi potilaan tähden” – tälläisissä paidoissa addressi luovutettiin valtuuston edustajille

Samana päivänä kun ehdotus lähes koko Pirkanmaan kattavasta 15 minuutin lähtövalmiudesta tuli, siihen reagoitiin voimakkaasti. Asia levisi erityisesti blogeissa ja Facebookissa koko Pirkanmaan ensihoidon työväen tietoisuuteen –  hetken kuluttua viesti oli saavuttanut jo koko maan. Järkytys ehdotuksesta oli suurta – kuten itse tuolloin totesin: ”Tuliko kehityksestä kehitysmaa?”.

Sitten tapahtui se paras mahdollinen: Järkytys muuttui vahvaksi tahtotilaksi. Asiasta alettiin kirjoitella enemmänkin, lisäksi muuan ensihoitaja (go Sanna!) teki nettiin addressin 15 minuutin lähtövalmiutta vastaan. Tämä oli tavallaan katalyytti, joka käynnisti ilmiön – spontaanin kansanliikkeen synnyn.

Parhaiten tätä kehitystä kuvaa minun ja em. kollegan toteamus projektia puuhatessamme: Totesimme yhteisen asiamme olevan kuin ”tarrapallo”, johon tarttui mukaan jatkuvasti lisää ihmisiä. Aktiivisimmat hoitivat tietynlaista koordinointia, mutta ihmiset selvästi tunnistivat myös itse sellaisia osa-alueita joissa he voivat auttaa ja tarttuivat toimeen. Oli syntynyt spontaani kansanliike, joka kehitti ja ohjasi itse itseään.

Mitä sitten tapahtui?

Kun päätösehdotuksesta oli viikko, addressin nimimäärä hipoi kymmentä tuhatta – lopullinen määrä oli jo yli 11000. Olimme dialogissa valtuutettujen ja kuntapäättäjien kanssa, jotka olivat huomattavan kiinnostuneita saamaan ennen kaikkea näkökulmia ja lisätietoa tärkeästä asiasta. Viestintä oli aidosti kaksisuuntaista ja sitä tekivät monet toimijat – kyseessä ei ollut niinkään lobbaus, vaan enemmänkin konkreettisen tiedon tarjoaminen ja asian tarkastelu kaikkiin faktoihin perustuen.

Lisäksi useat maakunnan pienet ja suuret mediat olivat tarttuneet asiaan huomattavan palstatilan kera. Kun mukaan tulivat myös lääkärit mm. ensihoitokeskuksesta – lehdissä ja yleisönosastoissa – medianäkyvyyskin oikeastaan tuplaantui. Koko homman kruunasi Keskustorilla järjestetty mielenosoitus, joka sekin sai varsin paljon huomiota ja ylitti myös valtakunnallisen uutiskynnyksen.

Kun kaikki tämä laskettiin yhteen, en tiedä kummasta enää lopulta olin enemmän riemuissani – siitä että 15 minuutin lähtövalmius kaatui – vai siitä, että käteen jäi myös valtava voimannäyttö hyvästä, yhtenäisestä kansalaisdemokratiasta. ”Välittömästi potilaan tähden” perustui jopa ammattiryhmien ja -liittojen rajat ylittävään yhteishenkeen, vaikuttamisen haluun sekä äärimmäiseen sitoutumiseen. Kyse oli vaikuttamisesta, joka tuotti tuloksia, laajensi kuntalaisten käsitystä ensihoidon rakennuspalikoista sekä loi aidosti kaksisuuntaista dialogia päättäviin tahoihin.

Hetken pohdin demokratiaa siitä näkökulmasta, miksi yhteydenottoja päättäjiin edelleen kainostellaan? Meitä kiitettiin useaan otteeseen siitä faktatiedosta ja näkökulmista, jota heille annoimme. Ehkä juuri siksi, että me emme lobanneet – me kerroimme näkemyksiä ja tosiasioita.

Saimme myös muistutuksen siitä, että vaikuttaminen on osiensa summa – ja onnistuessaan tätäkin enemmän. Kiinnitin erityisesti huomiota erään Facebookissa addressimme jakaneen ihmisen saatesanoihin (vapaasti muotoillen): ”Tämä ei ole pelkkä nettiaddressi, vaan siihen liittyy myös muita vaikuttamiskanavia – allekirjoittakaa”.

Niinpä. Jos addressin tekemisen helppous tietoyhteiskunnan aikana aiheuttaa sille vaikuttamiskanavana inflaatiota, se(kin) tarvitsee tuekseen myös muita vaikuttamiskeinoja. Nykyajan informaatiotulvassa ihmiset pitää saavuttaa useasta eri ilmansuunnasta ja mielellään useaankin kertaan, jotta viestistä jää jälki.

Yksi kanava ei enää riitä – eikä kymmenenkään, jos viestit eivät tue toisiaan.

Meidän tapauksessamme ihmisistä löytyi valtavasti tahtoa ja voimaa, ja toivon jatkossakin että vastaavia ilmiöitä syntyy myös muissa asioissa ja muualla Suomessa. Erityisesti hoitoala tulee vielä tarvitsemaan vastaavaa tahtotilaa reagoida, uskaltaa, sanoa mielipiteensä ja osallistua – juuri kentältä käsin.

En puhu tässä välttämättä nousemisesta barrikadeille, vaan vaikuttamiskanavien etsimistä ja niiden rohkeaa hyödyntämistä. Peräänkuulutan tahtotilaa sanoa laajemmin siitä, mihin suuntaan asioita halutaan vietävän. Haluan muistuttaa siitä, että myös päättäjät ovat ihmisiä joiden kanssa voi ja saa kommunikoida avoimesti. Eivät meillekään kaikki vastanneet, mutta jos vastausta ei kuulu, se ei ole aktiivisen kansalaisen häpeä.

Tärkeintä on kuitenkin vain sanoa asiat ääneen. Meillä kävi niin, että tämä ääni kertaantui, kunnes kansanliike oli syntynyt.

Päätöksen ainekset

Päätöksen jälkeen puhuttiin paljon siitä, miten äänet lopulta jakautuivat. Itse katsoin yleisellä tasolla tilannetta, ja puolueittain tarkasteltuna pienempien puolueiden valtuustoryhmät äänestivät käytännössä kokonaisuudessaan välittömän lähtövalmiuden puolesta.

15 minuutin lähtövalmiuden puolesta äänestäneet olivat varsin tasaisesti yksinomaan Kokoomuksen ja SDP:n edustajia – kuitenkin selkeänä vähemmistönä jopa omissa valtuustoryhmissään. Yksikään kunta ei saanut vastustajien enemmistöä puolelleen, koska asia jakoi lopullisessa äänestyksessä ilahduttavasti myös nämä kaksi valtuustoryhmää kahteen leiriin.

Vilkaisu äänestystulokseen tuotti myös käsityksen siitä, että tämä ”aseveliakselin” vastustus oli keskittynyt nimenomaan Tampereelle ja sen lähikuntiin – juurikin sille alueelle, joka olisi hyötynyt ”vartin valmiudesta” eli hallituksen alkuperäisestä esityksestä eniten.

Tähän liittyen, luin hyvän kolumnin Iltalehdessä, jossa lainattiin liikenneministeri Merja Kyllöstä seuraavasti: ”Tilanteessa, missä Suomi kamppailee kilpailukykynsä rajamailla, täytyy olla valmius tehdä koko maata hyödyttäviä ratkaisuja. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että entistä avoimemmin ja selkein perustein pitäisi arvottaa liikenteen kehittämistä, ja pyrkiä pois siltarumpupolitiikasta – katsotaan koko maan tarpeet yhtenä kokonaisuutena, eikä mennä siihen, että yksi kansanedustaja puolustaa yhtä nurkkaa ja toinen toista nurkkaa”.

Edellinen kommentti liittyy tällä hetkellä pinnalla olevaan liikennemäärärahajupakkaan, mutta toteamus on sovellettavissa laajemminkin. Ilmiönä siltarumpupolitiikka (kotiinpäin vetäminen) nostaa näet edelleen päätään muuallakin kuin valtiollisessa päätöksenteossa. Hetken tuntui siltä, että siltarumpu olisi kumissut Pirkanmaan ensihoidon uudistuksessakin, mutta niin vain tuuli kääntyi.

Nyt tultiin pois nurkista ja tehtiin mitä kuuluu, eli kehitettiin koko maakuntaa maakunnan foorumissa. Hyvää työtä. Maailma muuttuu pieni pala kerrallaan – niin myös vanhat rakenteet. Siinä hommassa ovat parhaimmillaan kansalaisetkin mukana, muutenkin kuin äänestämällä vaaleissa.

Se taas sitten on ittestä kii – kiitos niille jotka viitsivät, jaksoivat ja uskalsivat.

 

Kommentit

kommenttia