Nyt kohistiin paljon opettajasta, joka poisti oppilaan ruokalasta ja sai potkut. Kansa heräsi pohtimaan, vaatimaan ja oikeastaan säikähti – miten kasvatetaan, kuka kasvattaa ja mikä tärkeintä: Saako kasvattaa?

Pitäisi saada. Tai tarkemmin sanottuna, voida.

Muistan eläväisesti omista kouluajoistani erään opettajan sijaistamat tunnit. Silloin tapahtui äärimmillään se, mitä nyt kuvatulla videolla – silloin ei kuitenkaan tarvittu haistattelua, vaan yleinen tottelemattomuus riitti jo fyysiseen luokasta poistamiseen. En itse ollut kohteena, mutta todistin tapauksen läheltä. Ymmärsin jo silloin että toimintatapa ei ollut oikea, sillä tuossa tapauksessa sanakin olisi riittänyt. Viestiä fyysisesti tehostamalla voitettiin kyllä ehdotonta kunnioitusta, mutta pelonsekaista sellaista.

Kuka sitten kokee hyväksi sen, että tunneilla pelätään, mutta totellaan? Vanhan koulun metodeja. Lopulta on kuitenkin lapsen luonteesta kiinni, syntyykö pakotetusta auktoriteetin pelosta myöhemmin halua vastustaa ja kapinoida vai alistua ja myöntyä. Ääripäissään pahoja molemmat. Itse muistan pelänneeni edellä mainittua opettajaa, enkä hänestä pitänyt. Hän ei ehkä sitä halunnutkaan – tyydyimme säälimään salaa keskenämme sitä luokkaa jota hän varsinaisesti opetti.

Myöhemmin tosin selvisi, että hänen oman luokkansa oppilaat pitivät hänestä.

Totta on, että aikuisella ei saa palaa pinna ja hiljainen auktoriteetti on parasta a-ryhmää. Mutta miten ratkaiset tilanteen, jossa vetäytyminen johtaa auktoriteetin menettämiseen? Jokainen varmasti tyylillään. Missä menee raja? Mitä Alppilan tapaukseen tulee, en ollut paikalla. En siis ota kantaa tapaukseen – oikeus katsokoon totuuden ja sen tulkinnat.

Ihmettelen kuitenkin lopputulosta. Onko koululaitosta tarpeellista riisua aseista ja antaa niitä sen sijaan riehujille? Ehkä varoitus ei olisi tätä saanut aikaan, mutta erottaminen suoraan – virkasuhteen purku – on äärimmäinen toimenpide. Päätös on sinällään koko koulumaailmaa koskettava ennakkotapaus ja rajanveto, jonka julkisen kuvan – tulkinnan pohjan – kuitenkin luo ja välittää pääsääntöisesti media. Nykyään ehkä myös sosiaalinen media.

Netissä oppilaiden taholta esiintynyt pilkka, iva ja vahingonilo ovat toisaalta odotettuja, vaikkakin julmia reaktioita. Lapset osaavat senkin. Toinen puoli oppilaista ymmärtää ja tukee, sekin on selvä. Näin näet muistan omienkin ikätovereideni ajatusten jakautuneen, kun opettajan ilmoitettiin olevan sairaalassa.

Aina löytyi myös lapsellista vahingoniloa – tietyssä iässä kasvattaja alkoi olla jo muutakin kuin tuki ja turva. Asiatonta ja julmaa se on, mutta erityisesti lapsellista ja epäkypsää. Sitä lapsuuden virhearvio voi olla, sillä elämä opettaa omaan tahtiin myös ajattelemaan asioita muiden kannalta. On syytä myös muistaa, että lapsi osaa myös katua – tästä puolesta emme ao. tapauksen osalta tiedä mitään, sillä siitä ei puhuta.

Ovatko ilmiöt siis lopulta uusia? Onko ”vapaa kasvatus” tehnyt lapsista ja nuorista hallitsemattomia? Ehkä, en osaa sanoa –  kasvatustyön ammattilainen voisi kertoa paremman näkemyksen. Mutta yksi asia ainakin on erilainen: Maailma jossa elämme.

Jos jokainen ikävä asia joka koulussa tapahtui olisi käsitelty iloisella 80-luvulla kaupungin torilla, olisi päivittelylle ollut foorumi. Jos pilkka ja vahingonilo opettajan kohtalosta olisi ikätovereiden kanssa supattelun sijaan kirjattu ylös ja laitettu kaikkien nähtäväksi seinälle, se olisi tyrmistyttänyt aikuiset jo silloin. Mutta niitä ikävyyksiä eivät vanhemmat kuulleet.

Mutta nykyään – meillä on Facebook ja kännykkäkamerat. Me näemme kaiken, kuulemme kaiken, todistamme kaiken. Voidaankin kysyä: Todistammeko uutta ilmiötä tai kansakunnan rappiota, vai onko kyse vain vanhasta ilmiöstä, josta saamme tietää niin paljon enemmän kuin ennen?

En osaa sanoa.

Toki lapset ja nuoret voivat huonommin kuin ennen – tätä yhteiskunnallista faktaa ei ole syytä väheksyä. Siihen pitää puuttua. Pitää ymmärtää, että perheet ja kasvattajat yleensä tarvitsevat tukea myös yhteiskunnalta – ongelmiin pitää puuttua jo kun ne ilmenevät.

Ovatko kaikki ilmiöt todellakin uusia, vai näemmekö ne vain selkeämmin lisääntyneen tiedon myötä? Opimmeko sen pohjalta luomaan parempaa maailmaa – vai luommeko vain päivittely-yhteiskuntaa?