Näin minulle on sanottu, kun olen jälleen kerran kysynyt  – vieläkö kipu tuntuu, missä se tuntuu.

Hiljattain julkaistun väitöksen mukaan ihmiskontaktit vähentävät iäkkäiden masennusta. Lainaus väitöksen tiivistelmästä:

Sosiaaliset verkostot tuovat vanhuksen arkipäivään mielekkäitä tehtäviä ja uusia sosiaalisia rooleja. Vanhuksen oma osallistuminen ja aktiivisuus ovat osa tervettä ja mielekästä vanhenemista.

Mielenkiintoista. Sama uudelleen, vaihdetaanpa yksi käsite toiseen:

Sosiaaliset verkostot tuovat ihmisen arkipäivään mielekkäitä tehtäviä ja uusia sosiaalisia rooleja. Ihmisen oma osallistuminen ja aktiivisuus ovat osa tervettä ja mielekästä elämää.

Näinpä, sillä syrjäytymistä tapahtuu kaikenikäisillä. Vain syyt ovat erilaiset.

Nuori jää ulos työelämästä, iäkkäämpi poistuu työelämästä. Nuoren sosiaalinen verkosto on kapea, iäkkään sosiaalinen verkosto kaventuu. Nuori etsii merkitystään, iäkkäämpi kokee menettävänsä merkityksensä. Nuorta hoidetaan masennuslääkkeillä, iäkkäämmälle määrätään masennuslääkkeitä.

Ihminen on tarpeineen ihminen iästä riippumatta. Vanhusten masennus on eräs suurimpia kansanterveysongelmia, ja se on eräs ratkaisevasti toimintakykyä laskeva ja laitoshoitoon joutumista edistävä tekijä. Tuoretta tutkimusta minulla ei tähän hätään ole käsissäni, mutta vielä nykyäänkin valtavan suuri prosentti vanhuksista käyttää masennuslääkkeitä. Sen voi edelleen todeta pelkästään lääkityksiä tarkistaessaan.

Miksipä ei, sillä lääkehoidon toteutusta voidaan seurata. Se on mukavan konkreettista, ja sitä yhteiskuntamme rakastaa. Jos kotihoito saa 15 minuutin ajan käydä vanhuksen luona – josta ei saa lipsua – käynnin pituuden riittävyys mitataan sillä, ehditäänkö sen aikana tehdä ne asiat jotka on etukäteen määrätty. Kuten esimerkiksi lääkkeiden anto.

Rahalla on ostettu vain välttämättömät asiat. Elämme yhteiskunnassa, joka pyrkii hallitsemaan kaaosta määrittelemällä yksiselitteisiä ratkaisuja yksiselitteisiin ongelmiin: Vanhus tarvitsee apua WC:ssä – vanhus käydään käyttämässä WC:ssä. Viisi minuuttia. Vanhus ei muista syödä – vanhukselle käydään tarjoamassa ruoka. Viisi minuuttia. Vanhus on masentunut – vanhukselle käydään antamassa masennuslääke. Viisi minuuttia.

Mutta miksi tähän jatkumoon ei voi lisätä seuraavaa paria: Vanhus on masentunut – vanhuksen kanssa keskustellaan? Viisi minuuttia.

Milloin ryhdymme yhteiskunnallisella tasolla ajattelemaan myös psykososiaalista tukea – läsnäoloa, keskustelua ja kuuntelemista – vaikkapa lääkkeenantoon rinnastettavana hoitotoimenpiteenä? Tämän statuksen psykososiaalinen tuki ansaitsisi, sillä sen kiistaton hyöty etenkin ennaltaehkäisevänä toimena on tutkittu ja todettu jo moneen kertaan.

Kysymys on tietysti rahasta. Mutta asetellaanpa asia näin: Jos edellämainitulle budjetoitaisiin vaikkapa kotihoidossa – saati laitoshoidossa – se sama viisi minuuttia kuin lääkkeenannolle, WC-reissuille ja ravitsemuksesta huolehtimiselle, voisimmeko saada pitkässä juoksussa jo suoranaisesti mitattavissa olevia kansanterveydellisiä vaikutuksia?

Suomeksi: SÄÄSTÖÄ.

Nyt kun loputkin lukijat heräsivät kiinnostavaan sanaan, on loppukaneetin aika:

Jos ihmiselle voidaan määrätä lääke, hänelle voidaan määrätä myös ihminen.