Epidemia loppuu aikanaan ja toivoon on tärkeää tarttua. Korona luo kuitenkin yhteiskuntaan uudenlaisen harmaan alueen, jonka vaikutus hyvinvointiin heijastuu pitkälle tulevaisuuteen. Näin suurta tulevaisuuden hyvinvointivelkaa voi ehkäistä ennakolta vain varautumalla riittävästi poikkeustilanteisiin. Mutta kuka olisi pystynyt ennakoimaan koronan? Kaikkeen ei voi varautua, mutta tulevaisuutta voi ja pitää ennakoida: Kun velka on syntynyt, se pitää hoitaa järkevästi.
Elämä on palapeli. Siihen sisältyy perustarpeita kuten toimeentulo, sosiaaliset kontaktit ja elämän mielekkyys joka syntyy vaikkapa harrastuksista. Elämme tällä hetkellä poikkeuksellisessa maailmassa, joka vaikuttaa tavalla tai toisella kaikkiin näihin perustarpeisiin. Jokaisen haasteet ovat omanlaisiaan, elämäntilanteen mukaan. Työssäni ensihoidossa olen huomannut esimerkiksi sen, miten yksinäisyyden ilmentyminen arjessa on muuttunut.
Kun esimerkiksi yksinäisille ikäihmisille aiemmin on riittänyt se että joku käy ja kertoo kaiken olevan hyvin, nyt hätä on pysyvämpää. Se tuntuu syvemmältä, kokonaisvaltaisemmalta ja ennen kaikkea tiedostetulta. Kun asioita kaivaa ja antautuu keskusteluun, huomaa usein että ongelmien syveneminen myös mukailee epidemian etenemisen aikajanaa. Kyse voi olla epämääräisistä oireista, tarpeesta saada vahvistusta perusturvallisuuteen tai jopa yksiselitteisestä pelosta. Kaikkia näitä olen kohdannut ja kohtaan lisääntyvässä määrin. Se huolestuttaa aidosti.
Sosiaalista hätää ei ole toki pelkästään ikäihmisillä. Tilanne kohtelee kaikkia epäreilusti, mutta vaikutusten määrä vaihtelee. Iästä tai sosiaalisesta asemasta huolimatta pahin tilanne on usein niillä, joilla ongelmia oli jo valmiiksi. Kokonaisia ammattiryhmiä jää vaille toimeentuloa. Haasteet mielenterveyden kanssa syvenevät samalla kun kynnys hakeutua hoitoon nousee.
Lapsiperheissä toimeentulon haasteet, harrastusten vaikeutuminen ja pahimmillaan jopa etäkoulu muuttavat elämää. Pahimmillaan piiloon jää merkittävääkin pahoinvointia, jopa väkivaltaa johon ei päästä puuttumaan. Opiskelijat putoavat tyhjiöön, jossa uuden oppimisesta häviää yhteisöllisyys, osallistavuus ja koko sosiaalinen näkökulma. Oli kyse mistä vain, poikkeustilassa moni asia menee etänä suorittamiseksi. Siitä puuttuvat värit ja pahimmillaan jopa harmaan sävyt.
Harmaalla alueella ihminen ei jaksa. Syntyy epidemian piilossa olevaa pahoinvointia, joka synnyttää historiallisen suurta hyvinvointivelkaa. Sen hoitamisessa kuntien rooli on käytännössä sataprosenttinen – sote-uudistus tai ei. En epäile, ettemmekö pystyisi puuttumaan asiaan. Sitä sen sijaan epäilen, teemmekö sen ajoissa.
Kun hyvinvointia edistetään poliittisesti, ongelmien riittävän ennaltaehkäisyn korostamisessa on ollut ongelmia käytännössä aina. Näitä ongelmia määrittävät usein arvovalinnat ja taloudelliset realiteetit. Nyt saamme näiden haasteiden rinnalle uuden hyvinvointivelan, jonka kasvu pitäisi katkaista nopeasti ja päättäväisesti. Jos näin ei pystytä toimimaan suunnitelmallisesti ja palveluiden kysynnän merkittävään lisääntymiseen ei varauduta, joudumme entistä pitkäkestoisempaan hyvinvoinnin lama-aikaan. Siinä ongelmat syvenevät, pahenevat ja niiden hoitaminen on entistä kalliimpaa ja vaikeampaa.
Poikkeustilanteita ei voi aina ennakoida, mutta niiden pohjalta voi tehdä johtopäätöksiä. Kuntien ja siten myös Tampereen pitäisi nyt ryhtyä mallintamaan merkittävästi tehokkaammin sitä, miten palveluiden tarve tulee lisääntymään eri skenaarioissa koronatilanteen edelleen jatkuessa. Etsiä vastauksia ja ennen kaikkea oikeita kysymyksiä siihen liittyen, miten kaupunkilaisten avun tarpeeseen voidaan tehokkaasti ja etupainotteisesti vastata nyt ja tulevaisuudessa. Näin tiedämme, mihin väistämättä joudumme investoimaan.
Suunnitelma auttaa varautumaan, mutta se ei korjaa tilannetta. Toimenpiteiden aika on jo nyt. Hyvinvointivelan kasvu pysähtyy parhaiten sillä että palvelutarpeeseen vastataan ja ongelmiin puututaan mahdollisimman varhain. Tarvitsemme nykyisen järjestelmän lisäksi myös kiireesti lisää kykyä tunnistaa ongelmia, puuttua niihin ja tarjota tehokasta matalan kynnyksen apua niin ikäihmisille, perheille kuin vaikkapa opiskelijoillekin.