Aamulehdessä oli tänään etusivun juttu uhkaavasta hoitajapulasta. Jo kahden vuoden päästä Tamperetta odottaa vakava hoitajapula, jonka ennusmerkit ovat nähtävissä jo nyt. Uuteen hoitajamitoitukseen pääseminen on haasteellista, sillä peräti joka viidenteen lähihoitajapaikkaan ja 38 prosenttiin sairaanhoitajapaikoista ei ollut yhtään kelpoisuusvaatimukset täyttävää hakijaa. Ilmiö on merkittävä uhka hyvän hoidon turvaamisen kannalta – ei vain Tampereella, vaan koko maassa. Aloitan viikon päästä ensimmäisen kauteni Tehyn valtuutettuna. Täytyy sanoa että uusi luottamustehtävä herättää paljon ajatuksia, sillä kaudesta on tulossa hyvin haastava jo pelkästään sote-uudistuksen ja pahenevan hoitajapulan vuoksi. Mutta miksi hoitoala ei vedä ja mitä asialle pitäisi tehdä?
Vaikka pukisimme todellisuuden miten kauniilla kielellä tahansa, hoitoala on edelleen suoritteiden maailma. Siellä tehokkuutta mitataan aina viime kädessä vasteajoilla, hoidetuilla potilailla, läpimenoajoilla ja resurssien käytöllä. Tämän sanelee pakon edessä kiristynyt kuntatalous, jonka pitää lähinnä selviytyä kasvavasta palvelutarpeesta. Toki myös laatuun kiinnitetään huomiota – siellä missä ehditään ja pystytään.
Sama selviytymisen kulttuuri heijastuu myös työhön. Se sopii huonosti niihin tarpeisiin, joita nykyään yhä useampi asettaa elämälleen: Työn sovittaminen perhe-elämään, henkilökohtainen kasvu, työn merkityksellisyys ja tunne omasta onnistumisesta. Koronaepidemia kiristi näihin tarpeisiin liittyvät haasteet äärimmilleen, lisäten sairauspoissaoloja ja työhön liittyviä riskejä sekä tehden hoidon käytänteistä monimutkaisempia. Ainoa mihin epidemia ei välttämättä vaikuta on työn merkityksellisyys. Sitä harva tässä tilanteessa kiistää.
Merkityksellisyys ei kuitenkaan elätä eikä auta jaksamaan työssä. Työn todellisuuden takia hoitoalasta ja hoitajuudesta kerrottava tarina on muuttunut tavalla, joka on vaikuttanut alan imagoon. Kutsumuksella tarkoitetaan nykyään yhä useammin jaksamisen polttoainetta kuin syytä hakeutua hoitoalalle. Se ei ole hyvää kehitystä.
Mikä sitten avuksi?
Nopeasti voisi ajatella että tätä tarinaa pitäisi muuttaa. Miten hoitoalasta puhutaan? Tampereen sosiaali- ja terveyspalvelujen palvelualueen johtaja kommentoi asiaa Aamulehden jutussa kahdesta näkökulmasta: Asianmukaisesti työhyvinvoinnin ja palkkauksen esiin nostaen, mutta myös imagon kannalta. Ehdotus menee vapaasti lainaten näin: Koska kokkikoulutuksen suosio on lisääntynyt television kokkikilpailujen myötä ja ensihoitajiksi hakee väkeä pilvin pimein, pitäisikö vanhusten palveluille kehittää jotakin vastaavaa?
Vastaan: Ei pitäisi. Alan imago-ongelmaa ei ratkaista tempuilla tai markkinoinnilla – se on liian myöhäistä eikä edes tarkoituksenmukaista. Tarinat alan todellisuudesta ovat syrjäyttäneet mielikuvia varsin tehokkaasti. Tätä kehitystä en usko kenenkään pystyvän keinotekoisesti kääntämään. Enkä haluakaan, sillä realistinen käsitys alasta ehkäisee muita ongelmia.
Esimerkiksi ensihoitajakoulutus vetää paljon hakijoita, mutta osin perustuen alaan liitettyihin mielikuviin jotka ovat poikkeuksellisen voimakkaita. Kymmenen vuoden kokemuksella voin sanoa että ensihoitotyö ei ole pelkkää pillit päällä ajamista ja henkien pelastamista, vaan suurelta osin kiireetöntä ihmisten kanssa tehtävää työtä. Sosiaalisten ongelmien ratkaisemista, neuvontaa, tukea ja hoitoonohjausta. Välillä varsin raskasta – fyysisesti ja myös henkisesti. Moni vauhtia ja vaarallisia tilanteita halunnut pettyy työn todellisuuteen ja etenkin empatiauupumus on todellinen uhka.
Aivan samaa voi sanoa monesta muustakin hoitotyön alasta. Myös vanhustenhoidosta, jossa raskas, usein kiireinen ja ajan ja resurssien puutteesta kärsivä arki on todellisuutta. Luomalla alalle toisenlaista imagoa keinotekoisesti saisimme ehkä lisää hakijoita koulutukseen, mutta toisaalta myös enemmän ammatinvaihtajia ja keskimääräistä heikomman motivaation omaavia kollegoita työelämään. Ojasta allikkoon ja ongelmasta toiseen.
Ratkaisut löytyvät siis tässä vaiheessa työoloista, työhyvinvoinnin parantamisesta ja siitä missä määrin kaupunki niihin panostaa. Työn sovittamisesta paremmin perhe-elämään. Jaksamisen tukemisesta – normaalimmasta ja läheiset paremmin huomioivasta elämästä myös hoitotyötä tekeville. Palkkaus toki vaikuttaa alan vetovoimaan, mutta jopa enemmän se työn todellisuudesta kerrottava tarina, jonka hoitotyön tekijät kirjoittavat. He ovat alan imago kaikille ympärillä oleville. Jos koet pystyväsi tekemään työsi hyvin ja jaksat työssäsi, käännät osaltasi hoitotyöstä kerrottua tarinaa kauhutarinasta takaisin toiveikkaaksi kertomukseksi. Jos taas et ole vuorosuunnittelun takia puhunut lapsillesi kolmeen päivään tai siksi että et vain töiden jälkeen jaksa, kauhutarina vain jatkuu.
Asiaan ei saada viisasten kiveä pelkkää hallintoa rukkaamalla tai uuden teknologian avulla. Molemmista edellämainituista voi olla apua suuressa kuvassa, mutta viime kädessä hoitotyön vaikuttavuus määritetään sen perustan kautta – käsillä ja persoonalla tehtävässä käytännön työssä, ihmiseltä ihmiselle. Ihmiset on hoidettava riittävin resurssein. Tämä on arvovalinta. Samoin valinta on se, onko keskeisin mittari pelkkä tehokkuus vai esimerkiksi vaikuttavuus, työhyvinvointi ja hoidon tulokset – pitkän aikavälin säästöjen ainekset. En väitä että tätä ei täysin ymmärrettäisi esimerkiksi monien viranhaltijoiden toimesta, mutta mahdollistaako päätöksenteko sen? Koko hoitoalalla on edessään tietynlainen kunnianpalautus, joka vaatii joka tapauksessa isoa suunnanmuutosta.
Tämä muutos on tehtävä julkisen päätöksenteon, työnantajien ja työntekijöiden saumattomalla yhteistyöllä. Jos tuota kunnianpalautusta ei tehdä konkreettisten toimien kautta, työvoimapula pahenee ja hoito huononee. Se johtaa heikkeneviin palveluihin, työhyvinvoinnin nykyistäkin merkittävämpään laskuun ja sitä kautta myös huomattaviin kustannuksiin yhteiskunnalle. Ja viime kädessä pahimpaan: Hoito- ja hyvinvointivelan kasvuun. Viimeistään koronaepidemia laittoi edellämainitut velat kovaan kasvuun. Tähän vastaamiseen tarvitaan kaikkia: Valtiota, kuntia, kolmatta sektoria ja viime kädessä sosiaali- ja terveysalan motivoitunutta, työssään jaksavaa henkilöstöä.
Kirjoittaja on tamperelainen kuntapoliitikko (vihr.), kuntavaaliehdokas ja Tehyn tuore valtuutettu.