Tässä kolmelta tällä ambulanssin repsikalla kun ajellaan takaisin asemalle. Lueskelen kun vanha tuttu ignorancen lämpimässä syleilyssä vaahtoaa Facebookissa kuinka koronarokote on salaliitto ja ihmiskoe, ja samalla tulkitsee tilastoja väärin. Siihenkin voi aikansa käyttää. Itse tajuan taas tässä hetkessä sen mistä Aamulehti kirjoittaa, mutta mikä ei suurinta osaa ihmisiä kosketa: Terveydenhuollolla on rajansa. Ja ihmisillä on rajansa. Teho-osastot ei vedä määräänsä enempää potilaita, päivystykset taas menevät tukkoon kun jatkohoito ei vedä.

Ilmiö lyö laineet läpi koko hoitoketjun ja kun osastotkin ovat täynnä, paine kotiuttaa ihmisiä aikaisin on koko ajan kovempi. Ja jos kotona ei pärjätäkään, ketju alkaa alusta ja ruuhka senkun syvenee. Paska ja monella muotoa kallis yhtälö, johon suurella osalla meistä on hyvin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa. Mietin myös sitä, etten jaksaisi kuulla viikottain jonkun vanhan kollegan jossain hoitopaikassa olevan lähdössä tai lähtevän muualle hoitotyöstä. Vievän kokemuksensa ja tietotaitonsa muualle, koska ei jakseta määräänsä enempää. Tämä on ollut sitä aika pitkään ja siitä pitää puhua.

Osuvasti autoradiossa Ismo Alanko laulaa biisiä ”Kun Suomi putos puusta”. No, hauska sattuma, mutta ei asioista liian synkkiä tekemällä mikään parane. Eihän tämä maa puusta putoa: Meillä on asiat niin hyvin, että varaa on pistää aika paljon persiilleen ennen kuin niin voi sanoa. Mutta mietin vain sitten sitä, missä kenenkin sietoraja menee – ei vain hoitajilla, vaan myös niillä jotka ovat tottuneet luottamaan siihen että hyvää hoitoa on aina saatavilla, kun sitä tarvitsee.Koska jossain vaiheessa tulee tilanne, että se alkaa näkyä kaikessa.

Sen verran voi nyt sanoa ääneen, että ei tälläistä ennen ole nähty. Ja sen pitäisi nyt nostaa karvat pystyyn sen verran, että jokaisella joka päättää mistään, pitää viimeistään nyt herätä ajatus siitä että kantokyvyllä on myös se lopullinen raja. Fiksailemalla ja järjestelemällä päivä kerrallaan pärjää tiettyyn pisteeseen asti, mutta resurssin loppu on sitten resurssin loppu. Ja jos niin käy, ihmiset maksavat hinnan. Kai se asian ydin on juuri tuo, että viimeistenkin on käsitettävä, että sillä millä pärjättiin ennen päivä kerrallaan, ei pärjätä enää.

Kysymys on nyt siitä halutaanko hoidon taso säilyttää ja onko tämä maa valmis tekemään sen. Siinä ei sadat lupaukset aluevaalien alla auta, vaan nopeat toimet ja lisätyt resurssit – joita eivät hyvinvointialueet yksin korjaa. Uusi hallintomuoto näyttää vahvuutensa vasta viiveellä kun uusi malli saadaan toimimaan – se on yhdentekevä, jos perusresurssi ei riitä. Kun tarve kasvaa, sitä resurssia sitten joko osoitetaan hoidon turvaamiseen tai sitten ei.

No, tästähän on puhuttu. Mutta oli pakko sanoa, kun tuli asia tässä aamuyöllä jotenkin harvinaisen konkreettisesti ajatuksiin.