Sosiaali- ja terveysministeriön sote-henkilöstön riittävyyden ja saatavuuden ohjelman ensimmäiset ehdotukset julkistettiin tänään. Suomeksi sanottuna siis valtio otti kantaa siihen, miten hoitajapula tulisi ratkaista. Kommentoin antia tähän lyhyesti ja myös siitä kulmasta, mitä nämä asiat voisivat meinata hyvinvointialueille.

Sillä – ne meinaan aloittavat käytännön työn näiden asioiden parissa ennen kuin yksikään STM:n ohjelma on valmis.

Listassa oli mukana tuttuja asioita, kuten odottaa sopii. Mm. osaamisen johtaminen, työn veto- ja pitovoima, ammatillinen liikkuvuus, työolosuhteet, työhyvinvointi, sukupuolten tasa-arvo ja niiden johtaminen. Olisin yllättynyt jos palkkaus olisi ollut mukana (no ei todellakaan ollut), mutta reunaehtona työryhmän toiminnalle lienee ollut se, että rahasta ei puhuta. Jätänpä sen itsekin sitten tästä pois ja palaan asiaan liittokierroksen yhteydessä. Mutta, STM:n lista on toki hyvä pohja ehdotuksiksi eikä sinänsä hassumpi – se sisältää paljon tärkeitä asioita.

Muutamia nostoja, hyvin valikoiden.

  1. Mahdollisuus kasvattaa osaamistaan on henkilöstön keskeinen motivaatiotekijä

Tämä on itsestäänselvä asia monilla aloilla. Hoitoalalla sen sijaan ei. Koulutuksen saaminen ei ole kaikkialla itsestään selvää, kouluttautumaan ei välttämättä pääse ja toisaalta hankitun osaamisen hyödyntäminen työpaikalla ei ole välttämättä optimaalisella tasolla. Vaihtelu asiassa on suurta. Tämä asia liittyy läheisesti myös oman työn kehittämiseen, sillä näen lisäkoulutuksen ja kehittämistyön olevan hyvin lähellä toisiaan.

Moni hoitoalan työntekijä pitää työstään, jos sitä pystyy tekemään hyvin ja oma jaksaminen on kunnossa. Se että pitää työstään, tuo usein halun myös kehittää itseään, työstään ja osallistua. Koronatilanne on vaikuttanut alalla merkittävästi koulutuksiin, mutta ilman sitäkin tilanne ei ole ollut optimaalinen. Koulutuksen tarjoaminen ja se että lisäkoulutukset eivät tyssää rahan puutteeseen on tärkeää, mutta STM unohti yhden tärkeän pointin: Väsynyt työntekijä ei halua eikä jaksa kehittää itseään, joten myös työympäristö ja resurssit on oltava kunnossa.

Niin, ja missä koulutetaan? Jos jollekin ammattiryhmälle on erittäin hyvät mahdollisuudet saada erikoisalaansa tukevaa koulutusta, onko näin kaikilla? Lisäksi, jos käytännössä kaikki terveydenhuollon ammattilaiset ja myös sosiaalipuolen työntekijät ovat tekemisissä vaikkapa muistisairaiden kanssa (joiden määrä muuten lisääntyy valtavasti tulevina vuosina), onko kaikkien mahdollista saada koulutusta muistisairaiden kohtaamiseen? Esimerkkejä on.

Osaamisen suhteen keskeinen asia ja motivaatiotekijä ovat myös urapolut ja työssä eteneminen. Hoitoalalla on hyvin tyypillistä että monin paikoin etenemismahdollisuuksia uralla on vähän – jos lainkaan. Tämä siitäkin huolimatta, että olemme keskimäärin hyvin koulutettua väkeä. Hyvinvointialue voi valtavan suurena työnantajana tarjota tähän uusia mahdollisuuksia ja esimerkiksi tehokkaampaa työntekijälähtöistä työnkiertoa – vaihtelun tarjoamiseksi ja osaamisen kasvattamiseksi. Esimerkiksi itse ensihoitajana voisin hyvin kuvitella käyväni työnkierrossa mielenterveyspuolella, jos omalla työnantajallani olisi sellainen mahdollisuus se työnkierron kautta tarjota. Saisin siitä eväitä omaan akuuttipuolen työhöni, jossa mielenterveysongelmat ovat vahvasti läsnä joka työvuorossa. Mutta tämä asia hyvinvointialueen pitää suunnitella ja mahdollistaa henkilöstön näkökulmasta, varoen keinotekoisten raja-aitojen syntymistä eri palvelualueiden välille.

2. Mahdollistetaan hyvän työn edellytykset ja sitä tukeva johtaminen

Käytännössä tätä eriteltiin niin, että jatkossa kaikissa kansallisissa ja alueellisissa palvelu-uudistuksissa painotetaan ja tuetaan hyvän työn edellytyksiä. Tämän tueksi käynnistetään valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan hyvän työn edellytysten ohjelma. Ohjelmatyön käynnistäminen on hyvä asia ja siinä kestänee aikansa, toivottavasti näemme konkreettisia toimenpiteitä. Mutta tässä näen myös toisen tärkeän asian.

Palloa hyvän työn edellytyksistä heitetään selvästi paljon hyvinvointialueille, ja niiden pitää myös tajuta tämä ja ottaa se pallo haltuun – ei jäädä odottelemaan STM:n ongelmia. Se pitää tehdä heti maaliskuussa, kun aluevaltuustot aloittavat. Hyvinvointialueista tulee Suomen suurimpia työnantajia, joilla on valtakunnan suurin valta tehdä konkreettisia toimenpiteitä tämän yleistasoisen otsikon muuttamisessa konkretiaksi. Kyse ei ole alkuun investoinneista, vaan siitä millainen asenne tähän asiaan otetaan ja mihin se kirjataan sitovaksi – kirjoihin ja kansiin.

Käytännössä: Hyvän työn tekemisten edellytysten pitää olla minimissään mukana hyvinvointialueen strategiassa. Jos ei ole, se pitää sinne yhdessä yli puoluerajojen vaatia ja luoda. Tässä pitää huomioida johtamisen edellytykset, työhyvinvointi, hyvän työn edellytysten onnistumisen selkeä mittaaminen ja toisaalta reagointi puutteisiin.

Strategia ei kuitenkaan määritä toimenpiteitä, joten sen jalkauttamiseen tulee olla työväline. Aluevaltuuston pitää siis huolehtia, että hyvän työn edellytysten turvaamiseen saadaan Pirkanmaalle hyvinvointialueen oma ohjelma, jota STM:n ohjelmatyö valtion puolelta tukee. Kunnolla: Toimenpiteineen, mittareineen ja konkreettisine tavoitteineen. Ja kun uutta palvelurakennetta luodaan, jo sen kokonaisuuden onnistumisen yhdeksi mittariksi tulee tuoda hyvän työn edellytykset.

Tiedolla johtaakseen hyvinvointialueen tulee myös tietää alueensa suurimmat sote-alan johtamisen haasteet ja toisaalta vaikuttavan johtamisen estetekijät alan eri osa-alueilla – olivat ne sitten resurssipulasta johtuvia, koulutuksen tarpeesta vai jostakin muusta. Tämän tietopohjan luominen täytyy aloittaa heti yhdistelemällä saatavilla olevaa tietoa ja selvittämällä tarvittaessa lisää. Perimmäiset johtamisen haasteet erityisesti lähijohtamisessa pitää saada rehellisesti päivänvaloon, jotta ongelmiin voidaan ylipäätään puuttua.

3. Henkilöstön hyvän työn edellytykset ja osaamisen hyödyntäminen edellyttävät sujuvaa työnjakoa, jossa kunkin ammattiryhmän toiminta suunnataan niiden ydinosaamiseen. Tämä on myös keskeinen motivaatiotekijä ja kannuste

Tämä koskettaa kaikkia ammattialoja ja vaatii yksinkertaisesti työn parempaa organisointia. Oli kyse sitten vanhustenhoidosta tai tehohoidosta, erikoisalasta riippumatta epäselvät työnjaot syntyvät hoitoalalla viimeistään esimerkiksi resurssipulan edessä. Kun yksittäisille tehtäville pitää löytää se kuuluisa ”joku”, tehtävä ohjataan hänen vastuulleen. Kun erilaisia pahimmillaan toisiaan täysin tukemattomia työtehtäviä on paljon ja kokonaisuuden hallinta hiipuu, työ ei ole optimaalista ja luo työntekijälle myös tunteen siitä että työ ei ole mielekästä.

Tämä ei ole helppo juttu, sillä organisaatiolta edellytetään myös tiettyä joustavuutta, jotta se voi toimia. Mutta legendaarinen ”tätäkö varten mä opiskelin” saisi jäädä jo historiaan, sillä se taas on usein signaali siitä, että korjattavaa olisi. Hyvinvointialue on pitkälti työnantajana vastuussa siitä, miten työ organisoidaan ja työnjako tulee viime kädessä johtamisesta – joka pitää mahdollistaa. Heitän sinne siis vahvasti palloa tästä.

4. Palveluiden vaikuttavuutta lisäämällä kasvatetaan myös henkilöstön hyvän työn edellytyksiä ja osaamisen hyödyntämisen mahdollisuuksia

Tämä viimeisenä muttei vähäisimpänä, sillä olin todella ilahtunut että tämä asia nostetaan tässä yhteydessä esiin. Lopulta kyse on kuitenkin siitä, että jos järjestelmä ei toimi, sen huomaavat ensimmäisenä tekijät ja viime kädessä asiakas. Tässä on varmaankin se keskeisin ”kaikkea koskettava” asia, joka hyvinvointialueille tulee pureskeltavaksi.

Ensinnäkin, vaikuttavuus on sitä, miten toiminnalla voidaan saavuttaa tietyt tulokset – tai vielä keskeisemmin vaikutukset. Eli mitä vaikutuksia palvelusta on potilaalle ja toisaalta esimerkiksi kansanterveydelle, taloudelle tai suuremmalle kuvalle. Tai miten paljon uuden palvelun kehittäminen poistaa kuormaa muualta terveydenhuollosta. Ihan mitä tahansa hyvää, jota voidaan saavuttaa.

Mutta vaikuttavuus on vaikea asia terveydenhuollossa, sillä rahan puute on ohjannut usein mittaamaan ensisijaisesti tehokkuutta. Saatiinko potilaat hoidettua, mikä oli hoitoaika – kaikkea mahdollista, mikä voidaan helposti peilata budjettiin. Kun vaikuttavuus taas tuppaa tulemaan usein viiveellä ja on vaikeammin mitattavaa, se ei tunnu pääsevän riittävän usein hyväksi syyksi esimerkiksi investoida uusiin toimintatapoihin. Tässä onkin mielestäni yksi maamme terveydenhuollon keskeisistä ongelmista: Bruttokansantuotteeseen nähden terveydenhuoltoon varsin maltillisesti investoiva maamme ei tahdo löytää tahtoa investoida vaikuttavuuden lisäämiseen, kun sote-ala on pitkään yrittänyt lähinnä vain selvitä ydintehtävistään.

Tämä on itse asiassa se tasan sama peruskysymys, josta on puhuttu vuosia ongelmien ennaltaehkäisyn yhteydessä. Ennaltaehkäisyllä haetaan vaikuttavuutta, mutta tulokset menevät pidemmälle kuin yhteen tilikauteen. Kysymys laajenee kuitenkin myös palveluihin, silloin kun kehittämiseen ei riitä dollareita. Ei voida perustaa uutta puhelinneuvontaa, joka voisi ratkaista ongelman, ennen kuin paikalle lähetetään terveydenhuollon ammattilainen. Ei voida kouluttaa tai uudistaa niin paljon kuin pitäisi. Ja lista jatkuu. Tässä hyvinvointialueilla ja aluevaltuustoilla olisi iso paikka muuttaa toimintatapoja – jos niin halutaan ja jos rahoitus jossakin vaiheessa sen suinkin mahdollistaa.

Tässä yhteydessä esiin pompsahti myös toinen hyvä lause: ”Pureudutaan nopeasti mahdollisuuksiin siirtää osaamisen käyttöä itse ydintehtäviin ja vähentää ammattihenkilöiden ydintehtäviin liittymätöntä kuormitusta.”. Esimerkkejä on monia, mutta jos esimerkiksi ensihoito tai päivystys paikkaavat lisääntyvässä määrin puutteita perusterveydenhuollossa ja hoitoonohjauksessa, moni muukin asia alkaa toimia huonommin. Se ei ole kustannustehokasta, ei lisää työhyvinvointia eikä myöskään palvelujen vaikuttavuutta – sitä mitä potilas palvelusta saa. Jos se ei näet ole riittävää, käynnistä terveydenhuollossa seuraa myös toinen käynti. Tätä on mitattu ja mitataan.

Kyky keskittyä omaan työhön on myös eräs hyvän työn edellytyksistä. Se on merkityksellistä yksittäiselle työntekijälle, mutta myös palvelurakenteen toimivuudelle. Tämä unohtuu usein, ja se olisi hyvä ymmärtää myös hallinnossa ja päätöksenteossa. Mutta tähän asiaan puuttuminen ei niinkään vaadi STM:ltä ohjelmaa, vaan myös hyvinvointialueilta toimenpiteitä – heti alusta lähtien. Sellaisia palveluita on vahvistettava, joiden puutteet heijastuvat kaikkialle terveydenhuoltoon. Sudenkuopat on tunnistettava, mutta sen lisäksi niiden pitää voida myös puuttua.

Hyvänä esimerkkinä tästä toimii vaikkapa ikäihmisten päivystysralli, jossa käydään kotoa lukemattomia kertoja päivystyksessä – pitkänkin aikaa – ennen kuin tehostettua hoitoa viimein saadaan, tai edes väliaikaista osastojaksoa. Ei vaikuttavaa, tunnistettu ja mitattu, mutta resurssien puutteessa ei korjattu.

Tärkeää on myös alkaa kehittää uusia palvelumuotoja. Tässä erityisesti vaalien alla on puhuttu paljon liikkuvista palveluista, mutta niiden tekeminen ei onnistu pelkästään lääkäribussin kaltaisilla konsepteilla. Ensinnäkin on lähdettävä siitä, että työajan kuluttaminen matkustamiseen ei ole optimaalinen lähtökohta millekään liikkuvalle palvelulle. Se on perusteltavissa edes jotenkuten ainoastaan silloin, jos palvelu on aidosti vaikuttava – esimerkiksi ehkäisee tarpeen hakeutua uudelleen terveydenhuollon piiriin tai johonkin toiseen hoitoyksikköön asian loppuun saattamiseksi.

Tässä voidaankin todeta, että fyysisesti liikkuvat palvelut soveltuvat aidosti hyvinkin rajoitetulle potilasryhmille. Sellaisille, jotka eivät tarvitse merkittäviä tukipalveluita kuten laboratorio- tai röntgentutkimuksia tai tiettyä erityisosaamista. Mutta se ei tarkoita että niitä ei olisi tarkoituksenmukaista kehittää – päinvastoin. Kysymys on enemmänkin siitä, että keskustelu liikkuvista palveluista ylipäätään olisi saatava kiireesti tasolle: Kenelle niitä tehdään ja minne?Haja-asutusalueilla esimerkiksi liikkuva sairaanhoitaja on yhtä perusteltu kuin kaupungissakin, jos potilasryhmät ja heidän tarpeensa tunnistetaan oikein.

Tärkeintä ei ole ajatella hallinnon näkökulmasta sitä, mikä resurssi hoitaisi käsillä olevan tehtävän pois päiväjärjestyksestä. Vaikuttavampaa ja tehokkaampaa on lähteä miettimään koko asiaan ihmisten tarpeiden ja käyttäytymisen näkökulmasta ja luoda palvelumuotoja, jotka vastaavat niihin. Esimerkiksi terveysneuvontaa voi antaa liikkuva hoitaja, mutta elvytystilanteeseen on parasta laittaa hoitotason ensihoitoyksikkö – jos se on vapaana. Lääkäri voi kohdata K-Marketin pihassa tietynlaisia potilaita ja palvelutarpeita, mutta murtunut käsi kuuluu suoraan sote-keskukseen, jossa on röntgen auki.

5. Työhyvinvointi

Tämä ei ole lainaus, vaan toteamus.

Paljon kuultiin sellaista, mitä on kuultu ennenkin. Jään mielenkiinnolla odottamaan ehdotuksiin liittyvää ohjelmatyötä, etenkin sitä saammeko vihdoin erillisen ohjelman myös väkivallan uhan ehkäisemiseksi tai vaikkapa perheen ja työn yhteensovittamisen helpottamiseksi. Viimeksi mainittuun tarvitaan jopa vahvaa ohjausta, koska työkulttuurissamme on paljon korjattavaa. Naapurimaassa hoitajat esimerkiksi tietävät parhaimmillaan työvuorolistansa puoli vuotta eteenpäin, mutta meillä oman elämänsä suunnittelu on useimmiten huomattavasti hankalampaa. Kolmen pienen lapsen isänä olen vahvasti kokemusasiantuntija siitä, miten paljon elämänlaatua ja henkistä hyvinvointia se laskee, kun työtä ei saa millään sovitettua oman elämänsä tärkeimpiin asioihin.

Ehdotuksissa nostettiin esiin myös työhyvinvoinnin kannustimet, jotka mainitsen erikseen.

Valtio voisi ohjata työnantajia parantamaan sote-alan työhyvinvointia myös taloudellisin kannustimin. Toisin sanoen, mitattavista saavutuksista ja työhyvinvoinnin paranemisesta saisi selvää rahallista hyötyä. Syy on selkeä: Hyvinvointisäästöt esimerkiksi poissaolojen vähentämisessä auttavat ylläpitämään terveydenhuollon kantokykyä. Taloudellisesti kannustimet olisivat hyvinkin perusteltavissa, sillä työkyvyttömyyseläkkeiden, sairauspoissaolojen ja syystä tai toisesta työelämästä poistuvien sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten kustannus yhteiskunnalle on merkittävä.

Useassa kohtaa esittelyä mainittiin, että nyt hyvin yleismuotoiset ehdotukset konkretisoidaan ohjelmatyöllä ja sääntelyllä. Oli kannustimien maksaja sitten hyvinvointialue tai valtio, kannustimet voisivat olla hyvä kohta aloittaa lainsäätämisen puolella.